torstai 16. helmikuuta 2017

Päivävaloa

Viime aikoina mä oon ollut ihan super onnellinen, sillä täällä on päivävalon määrä lisääntynyt ihan hullun lailla - pitkän kaamoksen jälkeen se piristää mieltä joka vuosi ihan yhtä paljon. Musta on ihana aamulla herätä ja avata verhot ja seurata miten päivä alkaa valkeneen. Viikonloppusinkin oon ulkoillut Adan kanssa paljon, kun ei tarvii sokkona tarpoo pimeessä nenäänsä pidemmälle näkemättä. Ja mikä parasta - pikku hiljaa vois alkaa taas raahaan kameraa matkassa mukana kännykän sijasta! Mun vanha kamera vetelee vähän viimesiään, eikä sillä saa oikein kuvattua pimeessä sen enempää kun puhelimellakaan, joten ei oikein oo ollut mitään syytä raahata sitä mukana kevyen kännykän sijasta pelkkänä painolastina. (Sitä riittää nyt muutenkin.)


Nää on meidän nykyistä naapurustoo. Hamna, tää alue mihin me syksyllä muutettiin, on just passeli paikka lapsiperheille. Ihan meidän lähialueella on jo yksinään ainakin viis eri leikkipaikkaa ja meidän lähikauppa on tosiaan ehkä 200 -metrin päässä meistä. Mä oon sellanen, että tuun huluks neljän seinän sisällä aika nopeesti, joten kivat ulkoilupaikat on aika iso plussa - varsinkin kun ne on muksuystävälliset!



Muutama räpsy viime viikolta mun matkalta neuvolaan - ilmassa oli ihanaa kevään tuntua ja olisin voinut jäädä niille teilleni vaikka kuinka pitkäks aikaa. Tosin - mun kroppa on mun kanssa jalkasillaan olosta vähän eri mieltä. Tällä hetkellä mulla on menossa 37. raskausviikko, eli laskettuun aikaan on kolmisen viikkoa jäljellä. Ja sen kyllä huomaa - mä en pysty käveleen edes siihen meistä kivenheiton päässä sijaitsevaan lähikauppaan ilman jatkuvia supisteluja, lihaskramppeja ja suonenvetoja. Muistaakseni Adaa odottaessa mun liikkuminen ei ollut näin hankalaa lopussa, mutta toki tässä on pari vuotta välissä ja aika on saattanut kullata muistot. Joka tapauksessa, neuvolan mukaan kaikki on hyvin, vauva on oikein päin sekä sain kehotuksen pakata sairaalakassin valmiiks ja henkisesti valmistautuun, että lähtö saattaa tulla hetkenä minä hyvänsä. Ei sen olis paljon mua pyytää henkisesti valmistautuun yhtään mihinkään, sillä tuleva synnytys ja varsinkin sen jälkeinen aika on mulla jatkuvasti mielessä muutenkin. Jännitystä ilmassa ja odottavan aika on - noh, lievästi sanoen - pitkä.

Hetki sitten meille tuli postista ihana yllätys mun veljeltä Nicolta, se oli laittanut meille myöhäset joululahjat (mitä mä kutsuin ystävänpäivänlahjoiksi :D) ja kuinka paljon iloo siitä paketista tulikaan! Ada sai uusia talvikamppeita ja ihanan prinsessamekon, mitä se piti kaks päivää putkeen päällänsä ja olis jopa nukkunut se päällään, jos olis saanut valita. Marcus sai samanlaiset kengät, mitä se lainas omin luvin jatkuvasti Nicolta sen täällä ollessa ja mä sain - mitäs muutakaan - kun mun lempparikarkkeja, suklaata ja Lumenen meikkivoiteen. Kyllä veli siskonsa tuntee. ♥ 

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Vähän aikaa itselle

Vaikka tässä elellään ihan tavallista perusarkee flunssien, päiväkotiaamujen ja oksennustautien keskellä, niin yllättävän kiireisenä se meikäläisen pitää. Enkä tarkota sillä nyt sitä, kuinka vähän aikaa mulla tuntuu liikenevän tietokoneelle, vaan ihan muutenkaan itelleni. Nyt muutama päivä sitten kuitenkin ajattelin, että kotityöt hiiteen ja varasin ajan mun parturikaverilta, että se laittaa mun kuontalon kuntoon. Viime kerrasta oli ihan luvattoman kauan aikaa (näin parturin lapselle jo kahden kuukauden tauko tukan laitossa on piiitkä väli) ja nyt mulla oli viime kerrasta taas melkein puoli vuotta! Toisaalta, se ei oo täällä ihan halpaa lystiä muutenkaan. Tukan leikkuu alkaa 600 kruunusta, väjäys tuhannesta.. Hyvällä onnella mun yks parhaita kavereita on täällä kampaaja - pieni kaverialennus madaltaa kynnystä sijoittaa reilu tuhat kruunua pelkästään vaan omiin hiuksiin. Ja nyt mulla oli vielä hyvä syykin käydä: pähkäilin tän asian itselleni niin, että kun toinen vauva syntyy, niin sillon mulla on vielä vähemmän aikaa tai saumaa käydä lähimaillakaan kampaajaa - joten ehdottomasti oli parempi hoitaa se alta pois nyt. ;) Ja onhan mulla edessä pian - jotakuinkin kuukauden sisään - mun elämän tärkeimpiä tapaamisia, kun Adan pikkuveli syntyy. Mitä tulee tärkeisiin tapaamisiin, niin "tukka hyvin, kaikki hyvin". 

Ei vaan, ihan rehellisesti sanoen, vaikka tää toinen raskaus on oireiltaan ollut tuhat kertaa edellistä helpompi ja vaivattomampi, niin kyllä näin lopussa taas on itsetunto koetuksella, kun ainoot vaatteet mihin mahdut on harmaat gollegehousut ja poikaystävän t-paidat. Eli olo nyt ei oo ollut ihan järin hehkee hetkeen. Tällä kertaa onneks jo tietää, että pian (toivottavasti) taas omat kuteet menee päälle ja voin kulkee kauppaan muissakin vaatteissa kun talvitakki auki tuulessa lepattaen ja kulahtaneissa lökäreissä. Kuinka pinnallinen sitä voikaan kahdeksannella kuulla raskaana olla, voi taivas!


Löysin mun puhelimesta kuvan, mikä oli otettu kun olin suunnilleen kolmannella kuulla raskaana ja taivastelin mun kavereille, kuinka raskausmaha alkaa jo näkyyn. No, sitä kuvaa verratessa nykyiseen olemukseen voisin varmaan todeta, että ei se kesän kuva oo kyllä mahaa nähnytkään. Mutta tähän kropan kasvuun on osallaan tottunut, sillä en oo ajatellut, että mulla nyt on niiiin iso maha, ennen kun näin ton kuvan! Painoa oon tähän menessä kerännyt reilut 13kg, ja tässä on vielä kuukausi hyvää aikaa kerätä lisää. Jostain sitä vaan kertyy, vaikka herkuttelut on lähinnä taas pelkkiä hedelmiä ja ateriakoot puolta normaalia pienemmät, sillä vauva vie kaiken tilan mun mahasta litistäen mun mahalaukun ihan olemattomiin. Ja tää närästys, auta armias. Herään yleensä kaks kertaa yössä iha vaan sen takia, että pitää ottaa närästyslääkettä. Mielummin nukkuisin yöni, kun heräisin tollasen vaivan takia.


Kampaajan kanssa samalle päivälle mulle onnistu toinen piristys - ja ihan vaan itselle. Oikeesti, jokainen varmaan tietää kenellä on lapsia, että jos vähän löytyy lompakosta extraa, se menee suoraan lapsiin. Musta on ihana ostaa Adalle joku uus lelu tai vaatteita, niitähän se muutenkin tarvii jatkuvasti kun se kasvaa niin nopeesti, ja tosi tosi harvoin ostan oikeen mitään itelleni. Ei varmaan ihme, että on olo tuntunut vähän nahistuneelta, kun kaikessa pyörityksessä jättää itsensä ihan taka-alalle. Niimpä mulla oli siis oiva (teko)syy ja tilasin reilu viikko sitten netistä Lumenen tuotteita kotiin. Oon kaipaillut yhtä sun toista putelia, mutta täällä ei tietenkään Lumeneen oikeen törmää missään. Se on kuitenkin mulle aika sellasta luottokosmetiikkaa ja varsinkin talvipakkasilla paras apu kuivaan ihoon, joten toi paketti tuli enemmän kun tarpeeseen. Ja voi, miten onnellinen mä nyt oonkaan ollut "uusilla" hiuksilla ja muutaman uuden kosmetiikkaputelin omistajana! Mun arki ei näytä tän isompia muutoksia kaipaavan, kun pientä piristystä metsästää. :D 

tiistai 17. tammikuuta 2017

Kiireinen kuukausi

Heippa taas pitkästä aikaa. Meillä on tosi tekemisen täyteinen kuukausi takana - joululoma oltiin reissussa eikä mulla ollut tietokonetta matkassa mukana - ja kotiin tullessa ensimmäinen viikko meni asioilla juostessa ja toinen viikko vatsataudissa. Eli aika kiireisenä tässä on pysynyt, vaikka kuinka ollaankin saikulla!
Joulu me vietettiin Båtsfjordissa Marcuksen isän luona ja koko loma meni paljon paremmin kun hyvin. Me matkattiin sinne lentäen ja sitähän aiemmin hieman stressasin, sillä täällä pohjoisessa kelit on talvella - varsinkin joulun aikaan - yleensä aika arvaamattomat ja monien ihmisten lomasuunitelmat menee enemmän ja vähemmän mönkään, jos niihin sisältyy lentäminen. Menolento sinne sujui kuitenkin täysin ilman ongelmia, jopa Ada jakso reippaasti koko matkan, vaikka se joutu herään puoli viisi aamuyöllä (lentohenkilökunnalta saadut suklaaherkut tosin saatto vaikuttaa sen viihtyvyyteen aika positiivisesti). Paluulento meillä oli varattu reilun parin viikon päähän meidän saapumisesta, ja me kotona välillä vähän aprikoitiin, ostettiinkohan liput vähän turhan isolla välillä. mutta siinä kävikin niin päin, ettei meistä kukaan olis vielä lähtöpäivänä halunnut palata takas kotiin. Se, jos joku, on aika suhteellisen hyvin onnistuneen loman mekki! Paluumatkalla meidän lento peruttiin kahteen kertaan samana illan aikana ja sen osalta tuli enemmän ja vähemmän stessiä, mutta päästiin kuitenkin sovittuna päivänä (yönä) kotiin. Adalla meni illalla vähän pasmat sekasin siitä lennetään-ei-lennetä-lennetään -rumbasta, niin se päättikin valvoo koko lentomatkan mikä taittui siis kello 1-3 välillä yöllä - ja ilman mitään kiukkuja tai itkuja! Luoja mä olin yllättynyt. On se aikamoinen reissutyttö kahden vuoden ikään. ♥ 
Alkuun oli tosi outoo tulla takasin kotiin, ja koska me lennettiin uudenvuodenaattona, mulla meni tän vuoden vaihtuminen täysin sivu suun - käytin sen päivän reissusta palautumiseen ja nukkumiseen. Sekä miljoonan matkalaukun purkamiseen - meille kerty takas tullessa menomatkaan verraten tuplamäärä tavaraa. Marcuksen isä ja sen vaimo oli ostanut meidän tulevalle vauvalle uudet vaunut, mitkä sisältää kaiken turvakaukalosta rattaiden istuinosaan ja ne pitäis sit passata tulevalle muksulle siihen asti, että se on tollanen Adan kokonen taapero. Ada hukku jouluna lahjoihin, joten meillä oli aika paljon tavaraa roudattavana takas päin. Nyt vihdoin kuitenkin on kaikki järjestyksessä ja mallillaan ja ollaan päästy jopa elämän syrjään kiinni viime viikkoisen oksennustaudin jäljiltä. Tasasta arjen rullausta toivoen, kaikille hyvä uudet vuodet toivottaen, ollaan taas kuulolla. Ihana olla takas! ♥ 

perjantai 9. joulukuuta 2016

Voi joulukiireet sentäs

Joulukuussa, kun jouluvaloja ilmestyy kadunkulmiin ja kauppojen hyllyille tulee vihdoin pipareita, saa mun mieli selvän merkin siitä, että nyt on lupa rauhottua, jouluhan on rauhottumisen aikaa. Sopivasti myöskin kuun vaihteeseen sattu, että jäin töistä sairaslomalle, sillä en enää pysynyt töissä aikataulussa kiinni, sekä stressi ja mahdoton kiire sai aikaan inhottavia harjoitussupistuksia jatkuvasti. Puhumattakaan nyt siitä, että vessojen (kunnollinen) kuuraus tän jo suhteellisen kookkaaksi kasvaneen mahan kanssa alkoi oleen jo ihan mahdoton tehtävä.
Joka tapauksessa, vaikka mä ajattelin mielessäni, että ihanaa - nyt pääsen luvan kanssa vaan oleen ja rauhottuun - niin kattia kanssa. Mä en oo varmaan yhtä kokonaista päivää - ja nyt siis itseasiassa puhun siitä osasta päivää kun Marcus ja Ada on tarhassa - viettänyt leväten. On ollut neuvolaa, lääkäriä, joululahjojen ostoa, reissuja silmälasiliikkeeseen (jo kolmas kerta kun rilleistä katkes sanka..) sekä loputonta siivoomista kotona. Jotenkin mä muistelin, että Adaa odottessa saikulla tuli rentouduttua oikein olan takaa, mutta nyt en kyllä lainkaan voi sanoa samaa, tai sitten muistan vaan väärin. Ja mahtui tähän ajanjaksoon vielä meidän työpaikan pikkujoulutkin!



Miten kivat pikkujoulut meillä oikeesti olikaan! Mä aiemmin pohdin ja punnitsin moneen kertaan osallistunko koko juhliin vai en, sillä en mahtunut mihinkään mun jo olemassa oleviin mekkoihin eikä ajatus uuden mekon ostamisesta vaan yksiä pikkujouluja varten houkuttanut. Löysin kuitenkin sattuman kautta itelleni ihanan mekon, mikä ei puristanut mahaa eikä saanut mua näyttään kävelevältä lihapullalta, joten niin mieli koko juhlien suhteen muuttui myönteisempään suuntaan.

Tänä vuonna meidän pikkujoulut oli keskustassa Scandic Ishavshotellissa, missä oli taas monia kymmeniä muita firmoja samaan aikaan juhlimassa. Alkuun meillä oli reilu tunnin mittainen stand up -esitys, mistä ihme kyllä ymmärsin melkein kaiken ja yllätyin itsekin. Huumori on kuitenkin asiana sellainen, että se ottaa aikansa, ennen kuin se oikeasti aukeaa itselle: se ei oo sama asia pelkästään ymmärtää puhetta, jos sulle ei oo kyseisen maan kulttuuri tuttu. Tässä esityksessä keskityttiin Pohjois-Norjalaisten murteeseen ja stereotypioihin, mikä sai mut nauraan ääneen moneen kertaan - jos olisin saman esityksen nähnyt vuosi-pari sitten, tuskin olisin ymmärtänyt niistä vitseistä edes murto-osaa, koska ei mulle olis auennut se "tarina" niiden takana. Kaikista hauskinta siinæ esityksessä oli se, että yks niistä sketsihahmoista puhui ja käyttäytyi ihan kun ilmetty Marcus - kaikki oli niin "jævla førbannaa" (perhanan kirottua). Norski jos kuka täyttää tyypillisen Pohjois-Norjalaisen saappaat. :D

Norjalaisten pikkujouluruoka oli sitä samaa tuttua, mitä joulupöydässäkin tarjoillaan: kaloja, ribbeä (sian kylkee), pinnekjøtt:iä (lampaan kylkeä tikussa, "tikkulihaa") sekä mieletön määrä erilaisia jälkiuokia. Tätä mä toistan varmaan vuodsta toiseen, mutta aina se jälkkäripöytä jaksaa mut yllättää, täällä todella ollaan persoja makealle. Mun onneksi satuin istuun mun lähimpien esimiesten kanssa, ja niiden kanssa meidän ilta meni arvostellessa jälkiruokia numeroin :D Me syötiin kaikki itsemme järkyttävään ähkyyn eikä kukaan, ainakaan mun paikalla ollessa, juonut itseään jäkyttävään känniin. Siinä muuten oli toinen syy, miksi aikaisemmin emmin koko kemuihin osallistumista - moniko haluaa mennä viettämään iltaansa täysin selvin päin räkäkännisen joukon keskelle? Tuskin moni. Onneksi viime vuotiset pikkujoulukermelit kuitenkin teki muhun positiivisen vaikutuksen ja olin aika varma, että harva siellä tulee örveltään - oikeassa olin.

Adalla oli yks päivä päiväkodissa tonttupäivä ja se meni sinne niin sulosena, että olisin mielummin pitänyt sen kotona, kun antanut sen lähteä. Kamut on kuitenkin kivempia kun mamma sen mielestä, joten niin se vaan meni tonttuileen maailman sulosimpana tyttönä ja saman päivän iltana me mentiin vielä mun kaverille leipoon pipareita.. Tai me äidit leivottiin - lapset söi taikinaa ja huitoi toisiaan kaulimilla. Joulufiilis täällä ainakin on katossaan, ehkä vähän jopa turhan aikasessa vaiheessa kuukautta, mutta mielummin niin päin kun ei ollenkaan! 16. päivä me lähdetään joululomille muutamaks viikoks Marcuksen isän luo Båtsfordiin lentäen, mutta täällä on nyt viime päivinä ollut ihan järkyttävät lumimyräkät aika-ajoin, että mua vähän jännittää, tuleeko meidän reissu onnistuun vai ei  - ei olis mitenkään tavatonta, että lennot peruuntuu näinä aikoina. Peukut kuitenkin pystyyn, ettei mitään häslinkiä tulis meidän matkantekoon tällä kertaa.

torstai 24. marraskuuta 2016

Kuulumisien kertausta

Voi, miten mä yllätynyt jokaisesta kommentista, minkä sain viime postauksen loppuun. Kiva olla takaisin ja kenen mielestä se nyt ei olis kiva olla vähän kaivattukin! Kiitos ♥

Vaikka kirjoitinkin viime kerralla, ettei ajatus puolen vuoden elämän kertaamisesta tänne paljon herätä innotusta, haluaisin kuitenkin tuoda muutamia juttuja esille, jotta ihmiset tietää vähän, mihinkä kelkkaan tässä taas hypätään. Sillä vaikka kuukaudet onkin ollut tosi väsymyksen täyteisiä, on sinne väsymyksen joukkoon eksynyt paljon ihania asioita, joista on saanut vähän väriä ja lisää energiaa arkeen. Tähän väliin mun on pakko muuten todeta, että varmaan kaikki kuvat mitä löytyy, on puhelimella otettuja - pahoittelut!


Kesällä me oltiin vähän reilu kolme viikkoa lomalla Suomessa, tällä kertaa me matkattiin sinne autolla ja osa matkasta junalla. Me ajettiin täältä Tromssasta Rovaniemelle, josta me otettiin illalla juna Tampereelle - iso osa matkaa sujui siis meidän puolelta aika iisisti - Marcuksen ei tarvinut ajaa ihan järkyttäviä kilometrimääriä sekä oli aika kiva mennä illalla nukkuun ja aamulla herätä määränpäästä, Tampereelta. Miten hieno fiilis oli rauttiksella odottaa autoa ulos junasta kukonlaulun aikaan ja alkaa ajaan tuttuja katuja sekä teitä pitkin vanhempien luokse aamupalalle. Kerrankin sain Suomessa viettää sellaista lomaa, kun oon monta kertaa toivonutkin: sopivassa rytmissä sukulaisia sekä "vapaa-aikaa" - millä tarkoitan vaan sellaista päätöntä kaupungilla suhailua sekä kavereiden tapaamista. Mulla oli ollut ikävä sitä normaalia Suomi-arkea; isoissa ruokakaupoissa tuttuja vanhoja safkoja metsästäen, tehdä ruokaa suomalaisista tuotteista ja alottaa aamut ruisleipää syöden ja Juhla Mokkaa ryystäen.. Pieniä juttuja, mutta niitä alkaa kaipaan kun pitkään on ilman. Ja oma auto matkassa toi kyllä ihanan vapauden liikumiseen. Vieläkin muistelen yhtä aamua lämmöllä, kun me herättiin ja päätettiin lähtee ajaan torille ostaan mansikoita ja vaan nauttiin aamusta. Ihana kesä!

Takastulo meillä ei ihan niin letkeesti sujunutkaan. Marcus osti Suomesta meille toisen auton, joten meidän piti lisätä se meidän autojuna -varaukseen. Kun me oltiin yhteydessä VR:lle päivää ennen meidän kotimatkaa, siellä huomattiin, että niillä oli käynyt "pieni vahinko" ja ne oli unohtaneet kirjata meidän lippuihin meidän autot täysin ja autopaikat oli jo loppuunmyyty. Siitä aiheutu ihan hirvee häsläys, ja monien, mooooonien puheluiden jälkeen, me saatiin liput Helsingistä Kolariin (eikä Tampereelta Rovaniemelle niin kuin oli takoitus) ja kotimatka vielä kaiken lisäks viivästyi muutamalla päivällä. Junassa kesken matkan junan veturiin tuli sähkövika, ja me seistiin raiteilla monta tuntia keskellä korpee ihan vaa paikallaan odotten toista veturia tuleen avuksi. 

Jos ei jo sen lippuhäslingin - niin viimeistään tän tapauksen myötä - mulla tippui kyllä viimeisetkin uskonippeet VR:n toimivuutta kohtaan ja harkitsen seuraavalla Suomen matkalla meidän matkustusmuotoa hyvin tarkkaan. Kotiin onneks päästiin kaikesta huolimatta, ja mäkin pääsin sitten ajaan muutaman sadan kilometrin matkan kanssa Adan kanssa Marcuksen ajaessa toista autoa - oli ihan kiva fiilis ajella keskellä Lappia tyhjillä teillä. Vähän ennen Kilpisjärveä mun auton puikkoihin hyppäs Nico, joka oli Marcuksen mummun kanssa tullut meitä vastaan.
Nico saapui Norjaan kesätöihin jo ihan alku kesästä ja lähti kotiin vasta itseasiassa vajaa pari viikkoa sitten, eli veikka oli täällä meidän kanssa puoli vuotta - sinä aikana Ada sai enostaan maaiman rakkaimman sydänystävän ja mä sain arkeen helpotusta ja pääsin lepään aina, kun Nico tuli meille kylään leikkiin Adan kanssa. Veljet on ihan parhaita ♥ 

Syksyllä vietin monta viikonloppua mun kaverin kanssa sen mökillä Senjassa, kolmen tunnin ajomatkan päästä täältä Tromssasta. Miedän viime reissu sinne Adan kanssa taittui itseasiassa veneellä - mikä oli hieno kokemus meistä kummallekin! Sillä mun kaverilla on Adan ikänen tyttö ja meidän lapset on oikestaan ihan parhaat kaverit tällä hetkellä keskenään - tai niin parhaat kun uhmakkaat kaksvuotiaat osaa olla - välillä ne on repimässä toistensa hiuksia ja seuraavan minuutin aikana taas halii toisiaan kilpaa. Mutta on ne ihania keskenään ja itelle on ollu hauska nähdä, että Adalla on joku omanikänen kaveri, joka on sille niin rakas. Joka kerta jos se kuulee ystävänsä nimen, se alkaa heti huutaan että meidän pitää mennä niille kylään ja juoksee eteiseen pukeen kenkiään. Ja tietenkin, onhan mustaki kiva, että oon saanut sellasen kaverin täältä, kenen kanssa paeta normiarkee välillä keskelle ei mitään ja puhua pälpättää yömyöhään ihan kaikesta mahdolisesta. Oon taas huomannut, miten oon juurtunut vahvemmin tänne Norjaan, kun kelaa aikaa pari vuotta sitten taaksepäin.. Nyt mulla on tosiaan mun "omat" kaverit täälläkin, eikä pelkästään Suomessa, tuntuu tää Norjakin paljon enemmän kodilta sen myötä.
Lokakuussa oli mun kauan odottama rakenneultra, missä selvitettiin tarkalleen kuinka pitkällä raskaus on ja onko se mahassa majaileva lapsi kehittynyt normaalisti. Mulla oli koko alkuraskauden hirvee huoli, että jotain on pielessä, sillä jouduin aika aikaisilla viikoilla vähän tarkempiin tutkimuksiin laskeneen raskaushormin määrän takia, mikä ei yleensä lupaa mitään hyvää. Rakenneulta oli kuitenkin suuri helpotus, sillä kaikki vaikutti olevan just niin kuin pitääkin: kaikki tärkeet elimet löytyy, sydän pumppaa vahvasti ja ahkeraan sekä napero on vilkas ja aktiivinen liikkeissään - mitään syytä huoleen ei oo. Ja aivan ultran lopuks selvis vielä lapsen sukupuoli, mitä oli tosi haastava ensin määrittää, kun napanuora sattu oleen just jalkojen välissä. Meidän perheeseen odotellaan nyt maaliskuun alussa tulevan pientä poikaa - äiti ei pysty vielä edes sisäistään koko raskautta, isä on onneissaan ja tuleva pieni isosisko innoissaan. :)
Adasta on kasvanut tänä aikana maailman ihanin taapero, se on tosi kova puhuun ja luoneeltaan aika tempperamnttinen ja jämpti, hyvin osuvasti sitä vois verrata Pikku Myyhyn. Me ollaan saatu hirveesti palautetta, kuinka se on kielellisesti tosi lahjakas ja kehittynyt - yleensä kakskielisten perheiden lapset tulee kuulemma muita vähän jäljessä alkuun, mutta Ada on tarharyhmästään kovin jutteleen ja kumpikin kieli sujuu ihan yhtä hyvin. Se on tosi seurallinen ja iloinen lapsi, minkä kanssa on ihan mainio viettää aikaa. Saa olla mamma ylpee ♥